torstai 3. tammikuuta 2013

Sivu 3

Palataan vielä dekkarikirjailija Reijo Mäkeen. Häneltä kysyttiin dokumentissa, miten hän voi ajatella niin pahoja asioita (kuin mitä kirjoissaan on). En muista tarkalleen, miten hän sen sanoikaan, mutta totesi jotenkin niin, että kyllä hän aika karmeita joutuu miettimään. Ja se on rankkaa.

(Hyvän) kirjan lukemisessa parasta on se tunne, kun huomaa tulleensa imaistuksi kirjaan. "Näen" henkilöiden ulkonäöt, ilmeet ja asuntojen värit. Tunnen heidän tunnetilansa. Siksi joskus, kun kesken on hyvä kirja, on suorastaan kiire sen pariin takaisin. Se on ihan oikeasti kuulkaa hyppy toiseen maailmaan, kuin astuisi vaatekaapin takaseinän läpi Narniaan. (Ja kun tätä maailmaa katselee, tuo hyppy tulee usein erittäin tarpeeseen.)

Jos hyvin käy, samoin käy tätä omaakin tarinaa kirjoittaessa. Huomaan ajattelevani kuin kirjan päähenkilöt. Näen heidän ilmeensä ja päivän vaatevalintansa. En ulkopuolelta, ainakaan kokonaan, vaan sisältäpäin. Hengitykseni huurustuu, kun heidänkin.

Luin kerran suomalaisen naiskirjailijan kirjaa (pahoittelen, en muista nimeä), jonka tarinassa naiskirjailija kirjoitti kirjaa (!). Aina, kun kirjailija aloitti kirjoitusrupeamansa, hän astui päähenkilöidensä asuntoon. Hän näki ja kuuli heidät siellä keskustelemassa, riitelemässä, siivoamassa. He eivät tietenkään nähneet häntä. Kirjailija tarkkaili hahmojaan ja palasi sitten kirjoittamaan, mitä näki. Eikö kuulostakin nerokkaalta! Ja hämmästyttävältä!

Enemmän kuin istumalihaksia, fiktion kirjoittamisessa tarvitaan eläytymiskykyä. Väitän tänään näin.
Aamuksi sovittu puhelinhaastattelu siirtyi huomiselle, joten sain päivän liuskan aikaan jo aamusta. Ohessa katkelma.

***
Hanki kimmelsi ja tuikki kuin joulukortissa. Vaikka postikorttimaisuus oli Naakan paskaisesta pihasta kaukana. Pakkassää vain peitti piiloon apulantasäkit, polkupyöränromut, lahonneet kasvilavat ja narulle klimppiin jäätyneet räsymatot.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti