sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Sivu 6: Poneista ja poniineista


Kirjailijat aina kertovat, miten ahnaasti tutustuivat itselleen aivan vieraaseen alaan, kirjansa sisällön uskottavuuden vuoksi. Anja Snellman teki Safari Club-kirjaansa varten vuoden taustatyötä Korkeasaaressa. Se kannatti ja kannattaa. Läksyjen tekemättömyys nimittäin nakertaa tarinan uskottavuutta.

Olin lapsena ja varhaisnuorena erittäin innokas hevoskirjojen lukija. Siis heppa-aiheisten romaanien. Suosikkini oli Brita ja Hopea -sarja, jossa kerrottiin mielestäni uskottavasti ja tarkasti hevostallin arjesta. Erityisen hyvin on jäänyt mieleeni KM Peytonin Tähdenlento, Yli esteiden, tiiliskivi, jonka luin monta kertaa. Lainasin kunnankirjastosta varmasti kaikki muutkin hevosromaanit, ja luin ne myös, mutta jotkut tökkivät. Jos esimerkiksi ratsastaja tarttui hevosta kuolaimista ja kannusti sen hurjaan laukkaan - ei hyvä. Ilma Ikosen Pepe ravityttö -kirjoissa puolestaan keskityttiin pääasiassa poikiin, ravitallin toimiessa vain huonosti kuvailtuna kulissina. Kaiken lisäksi Pepen ihastuksen nimi oli Pertti, ja jolle hän yritti antaa lempinimen Toto. Kirjoista näki, että hevoset ja hevostytön maailma olivat kirjoittajalle tuntemattomia. Miksi sitten edes yrittää.

Jos romaanissa liikutaan jossain tietyssä aihepiirissä tai miljöössä, on kirjoittajan hyvä tutustua siihen kunnolla. Termistöä ja mahdollisen alakulttuurin kieltä unohtamatta.  Kuuluuko esimerkiksi yleistietoon tietää, että ratsuhevosmaailmassa hevosia kutsutaan usein poneiksi, vaikka kyse on hevosesta? Ponia puolestaan voidaan kutsua poniiniksi. Spesifit jutut kannattaa myös luetuttaa jollain asiasta tietävällä, kuten moni hyvä kirjailija tekeekin. Voihan sitä paitsi olla, että poni-poniini on vain yhden tietyn hevosaiheisen keskustelupalstan inside-läppä.

Jotta lukukokemus olisi hyvä, myös lukijan pitää olla edes osittain kartalla. Lapsuudessa kahlasin läpi kaikki Anni Polvan Tiina-kirjat. Muistaakseni luin niitä kuin ne olisivat käsitelleet nykyhetkeä (eli sanotaan nyt vaikka vuotta 1985), jolloin 50-luvulla kirjoitettuihin tarinoihin tuli häiritseviä pikkuseikkoja. Tiinan veli (jonka nimi oli häiritsevästi Veli,tai sitten nimeä ei koskaan mainittu - tämäkin vaivasi silloin mieltäni) pantiin hakemaan perheelle leivokset, ja hän sai mukaansa viisi sileää 500 markan seteliä. Missä noin kalliita leivoksia voi edes olla, ihmettelin. Myös kalossien pitäminen ja elefanttitossut kenkinä hämäsivät. Olivatkohan ne tossut yhtä kuin 80-luvun talvilenkkarit? Muistan, että Tiina-hahmon ulkonäön kuvitteleminen oli vaikeaa.

Lopuksi vielä huomio hahmojen ulkonäön kuvaamisesta: ei sitä saa liiankaan tarkkaan tehdä. Eräässä suomalaisessa (en muista nimeä, mieskirjailija oli) romaanissa päähenkilö muistutti erehdyttävästi Daniel Craigia. Tämän esilletuominen latisti lukukokemusta hiukan.

Sivu 6 on naputeltu. (PS: Lukijan aiheellisen huomautuksen johdosta olen päättänyt otsikoida postaukseni paremmin.)


****
Vauva-lehden keskustelupalstalta 2.10.2012 klo 10:48.
"Ostamme usein sipsejä, sillä niissä energia-hinta suhde on harmi kyllä paremmin kohdallaan kuin vaikka, jossain activioissa ja muissa terveys ruuissa. Köyhällä yksin huoltajalla ei oo varaa elää terveellisesti!" Nimim. Jimin ja Jessen mami.
 TÄMÄ MAA ON KIPEÄSTI HOLHOOJAN TARPEESSA!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti