tiistai 19. helmikuuta 2013

Sivulta 48: Teinit ennen ja nyt



Grunge, tuo 90-luvun "erilainen" ilme. Kuva: graphicsgals.com

Sunnuntain Hesarissa oli Anna-Sofia Bernerin kolumni teineistä. Siitä, miten teini saa nyt olla erilaisempi kuin koskaan. Vapaampi. Nyt on paras aika olla teini -tekstin päähuomio oli, että nyt on entistä helpompaa olla erilainen nuori.

Hyvä, jos näin on. Omia teinivuosiani väritti syvä vaatimus olla samanlainen kuin kaikki muut. En aivan pystynyt siihen, mikä aiheutti joitakin hankaluuksia. Mutta yritin kovasti. Samaistuin kai amerikkalaisten 80-luvun nuortenelokuvien nörtteihin tai ainakin niihin huutosakkijengin ulkopuolelle (omasta halustaan) jääneisiin, jotka kuitenkin sanailivat viiltäväntarkasti ja coolisti omasta asemastaan. Ja hyväksyivät sen, koska eivät muutakaan voineet.

En tiedä, miten erilaisuus oman teiniaikani aikakaudella ulospäin näkyi - pikkupitäjän koulussa jokaisella oli levikset, t-paita  ja lenkkarit tai purjehduskengät (sisämaassa!). Rokimmilla taisi vähän myöhemmin olla ruutupaita. Yläasteen - lukion taitteessa pojat lompsivat buutseissa, koulurepun sijaan heillä oli salkut. Aivan kuin villin lännen mormoneja he olivat. Jossain vaiheessa isolla osalla tytöistä oli sivusta auki riuhtaistavat nappiverkkarit (en tiedä oliko ne suunniteltu srtiptease-esityksiin) ja niiden kanssa korolliset, paksupohjaiset kengät. Ihan tähän hulluuteen en kyllä itse lähtenyt.

Jossain vaiheessa panin päälleni puvuntakin ja sen alle Jim Morrison -teepaidan. Ei aivan järkevin teko jossain Lapualla.

Muualla, isossa maailmassa, taisi olla toisin jo silloin. Että erilaisuutta oli. Minulla oli suomalainen kirjekaveri, joka asui Tukholmassa. Hän kysyi kirjeessään jotenkin näin: Oletko sä mikä? Esimerkiksi hoppari, mode, grunge, gootti, sportti, pop... Lista oli pitkä enkä muista sitä enää kokonaan, mutta iso osa sanoista oli jotain, joita en ollut lukenut edes Suosikin jättikultaturbospesiaalinumerosta. En myöskään muista, mitä vastasin hänelle eli minkä sanan summanmutikassa valitsin.

Liekö se edes yhteistä entisaikain ja nykyajan teinien kanssa, että vaikeaa on? Vaikka saavatkin olla vapaammin persoonallisia. Ja saavatko edes? Vai onko jako ison kaupungin ja pikkupaikan välillä edelleen olemassa? Olin viime vuonna yläkoulussa opettajansijaisena (ei, en halua kertoa enempää, traumaattinen kolmepäiväinen) ja ainakaan poikia ei tahtonut erottaa toisistaan. Jokaisella oli mustat farkut ja iso huppari. Hetkinen, tytöilläkin oli. En nähnyt ainuttakaan japanilaiseen animetyyliin pukeutunutta tyttöä, vaikka se on nyt kai in. Hmmm...

Olen kirjoittanut aina silloin tällöin henkilöhahmosta, joka on 16-vuotias tyttö. En oikein tiedä, saanko häntä mahtumaan tähän tekeillä olevaan romaaniin. Mutta välillä on vain pakko jatkaa hänen tarinaansa.

Sivulta 48:
****
Hanna oli tyytyväinen, että Tanja sitoi hevosen kielen. Eipä Varsa sitten ajattelisi Hannasta pahaa. Vaikka pakkohan se kieliside oli laittaa. Hanna oli siihen jo tottunut, mutta silloin tällöin tallille eksyvät uudet tulokkaat, pikkutytöt tai ratsastajat kauhistelivat, miksi hevon kieli pitää sitoa alaleukaan kiinni. Kauhistelu ei ainakaan loppunut siihen, kun Hanna selitti, että se estää hevosta kisan aikana nielemästä kieltään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti