torstai 16. toukokuuta 2013

Aikamme vitsaus: perujat (sivuilta 128 - 133)

Kun yhdistys, yhteenliittymä, harrastusporukka tms. sopii illanvietosta, retkestä tai muusta tapaamisesta hyvissä ajoin, jopa kuukausia etukäteen Doodlen ja Facebookin avulla, ilmoittautujia on 28 kappaletta. Kaikille sopii juuri se päivä ja aika mainiosti. Mitä lähemmäs h-hetkeä tullaan, alkaa Facebook täyttyä viesteistä: Voi ei, nuorimmaisella on vatsatautia. Voi olla etten pääsekään lauantaina./Olenkin työreissussa viikonlopun, En pääse ainakaan heti alussa mukaan./Tulikin muuta menoa. Pitäkää hyvä tapaaminen!

Lopulta paikalla on 6 ihmistä. Järjestäjiä ja muitakin vituttaa.
Tämä kielii siitä, ettemme arvosta toistemme aikaa, toisiamme. Ja mikä muka on aina niin paljon tärkeämpää, että voi tehdä oharit? Blogipostauksiin kaikilla tuntuu olevan aikaa. Some ja sähköposti myös antavat helpon mahdollisuuden tällaiseen arvottomaan käytökseen.

Ja kyllä, myönnän itsekin kuuluvani perujiin. Olen käyttänyt kaikki mahdottomat ja mahdolliset (teko)syyt perua tuloni. Oikeasti ei pitäisi alunperinkään ilmoittaa tulevansa, jos kerran tuntee taipumuksensa. Miten tästä ällöttävästä käyttäytymismallista pääsisi eroon?
********
Sivuilta 128 - 133:

Nainen oli arvioilta 140-kiloinen. Yllään hänellä oli koiraharrastajien liivi, sellainen, jonka selässä oli iso tasku koulutuspatukalle ja edessä nameille. Hän oli avoimen vihamielinen, hikoileva ja tuskainen: -  Kenelle nää penkit on tehty? Ei ainakaan aikuiselle ihmiselle. Kakaratko täälä vaan yleensä istuu?

Naisen mustat eccot olivat häkellyttävän linttaan astutut. Kengänpohjat olivat kuin sijoiltaan, siirtyneet tilansa verran sivuun, pois itse jalkineen alta. Millaiset jäljet tuosta naisesta jäisi märkään rantahiekkaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti